Lähes kaikki konfliktit ja väkivaltaisuudet Indonesiassa tällä hetkellä syrjäytyneet 31,450-ihmiset joutuivat pakenemaan kotinsa yli 15 vuotta sitten. Suurin osa asuu Länsi-Timorissa Nusa Tenggara Timurin maakunnassa (NTT), ja kansalliset viranomaiset ja kansainvälinen yhteisö ovat vaarassa joutua unohduksiin. Kaakkois-Aasian suurin talous, vuosien mittaan Indonesia on tehnyt huomattavia ponnistuksia maakunnan sisäisesti siirtymään joutuneiden henkilöiden uudelleensijoittamiseksi. 1999: n ja 2013: n välillä YK: n ja kansainvälisten valtiosta riippumattomien järjestöjen avustamat viranomaiset auttoivat eräitä 92,000-pakolaisia ​​leireillä asumaan muualle NTT: ään, enemmistö Länsi-Timorissa. Tänään kuitenkin arvioitu 22,000-ihminen elää vähintään neljässä pääleirissä, joilla ei ole pääsyä maalle, riittävää asuntoa ja asumisvarmuutta. Tuhannet entiset siirtymään joutuneet joutuvat myös epävarmaan tulevaisuuteen joihinkin 80-uudelleensijoittamiskohteisiin koko maakunnassa lähinnä elinolojen puutteellisuuden ja huonosti pääsyn tarjoamisen vuoksi.

Monimutkaiset siirtymä-, paluu- ja asutusmallit muualla

1999in YK: n järjestämässä Itä-Timorin itsenäisyyttä koskevan kansanäänestyksen jälkeen 240,000-ihmisjoukot pakenivat väkivaltaan, jota itsenäisyysjoukot vangitsivat ja jotka ylittivät naapurimaiden Länsi-Timor (UN, 1 March 2000). Indonesian tukemiseksi monet loukkaantuneille siirtyivät Länsi-Timorin turvallisuuteen, kodeihin ja auttoivat aloittamaan uuden elämän.

Länsi-Timorin pitkittyneet väestökysymykset ovat osa arvioituja 120,000-ihmisiä, jotka eivät palaa Timor-Lestin itsenäisyyden jälkeen 2002: ssä, mutta päättivät rakentaa elämäänsä Indonesiassa. Lähes kaikki IDP: t tuolloin pyysivät pakolaisia ​​leirissä Kupangin ja Beluin hallituksissa, joissa heille tarjottiin apua (UNHCR, helmikuu 2004, p.1). Aluksi pidettiin IDP: ksi - koska he olivat vain ylittäneet maakunnalliset rajat - ne, jotka pysyivät pakolaisina Timor-Lestin itsenäisyyden jälkeen. 2003: ssa he menettivät pakolaisaseman, koska YK: n pakolaisvirasto (UNHCR) ei enää katsonut olevansa vaarassa joutua vainon takia (UNHCR, 30 December 2002). Hallitus nimitti sitten Indonesian sodan siirtäneet warga barun ("uudet asukkaat"). [1]

Toivoen, että leirit suljettiin 2003in loppuun mennessä, Indonesian hallitus tarjosi jäljellä oleville asukkailleen kolme apua: kotiuttaminen Timor-Lesteen, avustustoiminta NTT: n ratkaisemiseksi uudelleensijoittamisohjelmien kautta tai uudelleensijoittaminen osana valtakunnallista transmigrasi-ohjelmaa väestön väestöstä vähemmän asutuille saarille (UNDP, 2005, p.45). Useat tuhannet "uudet asukkaat" päätyivät asumaan Kaakkois-Sulawesiin, useimmat, tai 104,000, pysyivät NTT: ssä. Suurin osa 92,000ista asui neljässä Länsi-Timorin hallituksessa: Belu (70,000), Kupang (11,000) ja Pohjois-Keski-Timor ja Eteläinen Keski-Timori (11,000) (Asuntoministeriö, joka on arkistoida IDMC: n, 26: n lokakuun 2011) kanssa.

Hallituksen ja YK: n järjestöjen humanitaarinen apu päättyi 2005-ohjelmaan, kun leirit suljettiin virallisesti. Kuitenkin kansalliset ja kansainväliset pyrkimykset auttaa siirtymään joutuneita henkilöitä leirissä uudelleensijoittamiseen jatkuivat 2013in loppuun asti. 2006: n ja 2010: n välillä julkisten asuntojen ministeriö on rakentanut 11,000-taloja Länsi-Timorissa, 60 prosenttia heistä kotiseudultaan siirtymään joutuneille henkilöille ja loput köyhille asukkaille (Kompas, 15 June 2010).

2011: ssa presidentti Susila Bambang Yudhoyono kehotti julkisten asuntojen ministeriötä siirtämään kaikki jäljellä olevat leirin asukkaat toimikautensa loppuun 2014: ssä. Tämä vastasi 2010-2014: n kansallisia kehityspolitiikkoja, joissa määritettiin konfliktin jälkeiset alueet ensisijaisina kehittämisalueina (GoI, 2010). 2011: n ja 2013: n välityksellä julkisten asuntojen ministeriö varasi kaksi triljoonaa indonesialaista rupiaa ($ 150 million) asuntorakentamiseen, joka hyödytti sekä kotiseudultaan siirtymään joutuneita henkilöitä että paikallisia asukkaita (Sianipar, IDMC: n, 2014: n, p.7: n, UCA Newsin, 26: n huhtikuun 2012 , IDMC-haastattelu, kesäkuu 2015).

Maahantulon epäkohta ja maanviljelijöiden turvallisuuden varmistaminen uudelleensijoittamiskohteissa

Indonesian uudelleensijoittamisprosessiin sisältyi maan hankinta ja sen jälkeen asumisen rakentaminen. Pakolaisten ja kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden kuuleminen oli rajallinen, ja uudelleensijoittamispaikat eivät ole aina täyttäneet kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden tarpeita asuntojen ja toimeentulon kannalta (IDMC: n haastattelut, toukokuu 2015; Sianipar, asiakirja IDMC, 2014; Niille, jotka haluavat lähteä leireistä, merkittävä este kestävälle uudelleensijoittamiselle on ollut rahan puuttuminen maan hankintaan ja hallituksen tuen puuttuminen (IDMC: n haastattelut, toukokuu 2011; UCA-uutiset, 2015 marraskuu 26). Vuosien varrella usein syrjäytymispaikoissa raportoidut keskeiset haasteet ovat asuntojen heikko laatu, infrastruktuurin puute ja rajoitetut mahdollisuudet saada peruspalveluja ja toimeentulomahdollisuuksia (UN-Habitat, tammikuu 2014, s. 2014; JRS, maaliskuu 7; 2011, La'o Hamutuk, marraskuu 2009).

Uudelleensijoittamista varten käytettävissä oleva maa on myös ollut haaste. Hallitus keskittyi yleensä talojen rakentamiseen käyttäen joko sotilaallisia tai yksityisiä urakoitsijoita ja joskus ei onnistunut tekemään maanhankintaprosessia maanomistajien kanssa. Jotkut talot on myös rakennettu datan (tavanomainen) tai kiistanalainen maa. Vähäisellä tai ei lainkaan lainvalvonnalla turvautuneita henkilöitä on joissakin paikoissa joutunut maanomistajien hävittämään (Jakarta Post, 4 syyskuu 2014, UN Habitat, tammikuu 2014, p.7). Esimerkiksi Kupangissa paikalliset kansalaisjärjestöjen henkilöt ja IDP: t kertoivat IDMC: lle, että maa oli Oebelon ja Manusakin kaltaisilla paikoilla vain osittain hallituksen maksamana ja että jotkut ihmiset joutuivat häätöön (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015). Niiden Toelnakun sivustot, jotka oli uudelleenasutettu Kupangin hallintoalueella, oli kohdannut samanlainen ongelma, mikä sai heidät palaamaan leireihin (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015).

Joissakin tapauksissa pätevyyden puuttuminen on lisäntynyt riittämättömillä ponnisteluilla, joilla edistetään kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden ja paikallisyhteisöjen välistä yhdentymistä. Beluissa se, että IDP: t jakavat historialliset ja kulttuuriset siteet paikallisten kanssa, helpottivat maan hankkimista, kun taas Kupangissa etnisten ja kulttuuristen yhteyksien puuttuminen jättivät IDP: t, jotka kohtaavat haasteita integroimalla ja hankkimalla maata (ANU, elokuu 2014 p.12, UN Habitat, Tammikuu 2014, p.8, IDMC-haastattelut, toukokuu 2015). Niissä tapauksissa, joissa IDP: eille tunnistetut maa-alueet olivat valtion omistuksessa, siirtymään joutuneille on yleensä helpompi myöntää omistusoikeus tai jonkin muun toimivaltatilanne, mikä lisäsi mahdollisuuksia siirtymään joutuneiden henkilöiden uuteen asuntoon. Vastaavasti, kun maa on hankittu paikallisten yhteisöjen kanssa käydyillä neuvotteluilla, tämä on usein johtanut kestävämpään uudelleensijoittamiseen (Sianipar, tiedostoon IDMC, 2014, p.20, IDMC-haastattelut, toukokuu 2015).

Useat kansainväliset hallituksen tukemiseen tähtäävät toimet ovat pyrkineet käsittelemään paikallisyhteisöjen huolenaiheita ja joskus suoranaista vihamielisyyttä. UNHCR: n ja YK: n kehitysohjelman (UNDP) toteuttamat pilottihankkeet toteutettiin 2003: ssä. Tällaisia ​​hankkeita olivat esimerkiksi uusien tai parannettujen infrastruktuurien tarjoaminen. Tämä kannusti usein paikallisia asukkaita myymään siirtymään joutuneita ja helpottamaan niiden kestävää uudelleensijoittamista (Sianipar, IDMC: llä, 2014, p.28, UNDP, 2005, p.48).

Leirin ratkaisujen esteet

2015: n puolivälistä lähtien IDMC arvioi, että ainakin 22,000-henkilöitä ei ollut siirretty uudelleen ja asunut neljässä pääleirissä, jotka keskittyivät Kupangin ja Belu-keskusyksiköihin (Jakarta Post, 17 tammikuu 2014). Tuoreimpien saatavilla olevien hallituksen lukujen mukaan tammikuusta 2014, Noelbaki, Tuapukan ja Naibonat -leirit järjestävät noin neljänneksen kaikista siirtymään joutuneista henkilöistä (UN-Habitat, tammikuu 2014, p.75). Beluissa Haliwenin leiriin asuu arviolta 3,500-pakolaiset. Useita pienempiä leirejä on hajonnut Beluissa ja Keski-Timorin keskusyksiköissä (CIS-Timor, IDMC-tiedostossa, toukokuussa 2015).

Leirien pääkaupunkien ja Kupangin ja Atambuan kaupunkien lähellä sijaitsevat leirit tarjoavat yleensä hyvät mahdollisuudet kouluihin, terveydenhuoltoon ja toimeentulon mahdollisuuksiin. Elinolot ovat kuitenkin melko riittämättömiä, kun useimmat IDP: t asuvat huonoissa saniteettikentissä (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015).

Suurin huolenaihe IDP: ille on heidän puuttuva asumisoikeutensa turvaaminen ja rajoitettu pääsy maatalouteen. Hallitus ei ole halunnut antaa turvallisia toimivaltuuksia siirtymään leireihin, koska se olisi ristiriidassa sen virallisen uudelleensijoittamispolitiikan kanssa. Joissakin tapauksissa maanomistus on epäselvä tai kiistanalainen, joten siirtymään joutuneet ihmiset eivät tiedä, kuinka kauan he saavat jäädä (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015, JRS, maaliskuu 2011). Naibonat-leiri on armeijan valvonnassa. 2013: ssä armeija ilmoitti asukkaille, että he joutuvat lähtemään tekemään tilaa harjoittelupaikalle. Epämuodollinen järjestely on antanut asukkaille mahdollisuuden jäädä, mutta he edelleen elävät pelossa lopulta häätääkseen (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015, UCA-uutiset, 26 marraskuu 2014).

Jotkut ovat siirtyneet työvoimaksi, pienimuotoisiksi toimittajiksi ja moottoripyörän kuljettajiksi, kun taas toiset tekevät elämää kudosta, kiillottamisesta ja metsän juurien keräämisestä (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015, ANU, elokuu 2014 p.14). Monilla siirtymään joutuneilla ihmisillä on kuitenkin maatalouden tausta ja riippuvat maaperästä selviytymiseen ja vaihtoehtoiset kaupat eivät aina tarjoa toimeentuloturvaa. Jotkut ovat tehneet sopimuksia paikallisyhteisöjen kanssa, mutta ne tarjoavat vain vähän turvallisuutta.

Etusija annetaan pikaviiveille, jotka eivät ole osallistavia ratkaisuja

Haavoittuville henkilöille suunnattujen ratkaisujen edistämiseen tähtääviä ohjelmia on vaikeuttanut siirtymään joutuneiden tietojen puuttuminen. Kun presidentti Yudhoyono päätti 2014in kaikkien siirtymään joutuneiden siirtämiseen, 2013in maakunnalliset viranomaiset ryhtyivät yhteistyössä CIS-Timorin ja YK-Habitatin kanssa tiedonkeruuseen, jossa keskityttiin entisiin pakolaisten numeroihin ja asumistarpeisiin. Rajoitetun rahoituksen vuoksi kysely tehtiin kuitenkin vain Kupangin hallintoalueella (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015).

Hallituksen 2001: n hallituksen hyväksymää kansallista poliisioperaatiopolitiikkaa, joka lopetettiin 2004: ssä, tarjosi paikallista integraatiota palauttamisen ja sovinnon sijaan muualla. Länsi-Timorissa tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan asetettu kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden saataville, kun hallitus keskittyi uudelleensijoittamiseen usein kiireesti riittämättömän suunnittelun, kuulemisen ja yhteisöllisyyden parantamisessa (IDMC-haastattelut, 2015, Sianipar, IDMC: n, 2014: n , p.47, JRS, maaliskuu 2011). Hallituksen virkamiehet eivät yleensä ole tietoisia kansainvälisistä ohjeistuksista kestäviä ratkaisuja kohtaan ja heijastavat syrjäytymistä lyhyen aikavälin ilmiönä, jota on käsiteltävä nopean korjauksen avulla (IDMC-haastattelut, toukokuu 2015).

Hallitus on 2010: n jälkeen virallisesti katsonut kaikki Indonesiassa siirtyneet 1998-2002 -kauden aikana, jotka eivät ole palauttaneet kestävästi tai asettuneet muualle "haavoittuviksi köyhiksi", kun otetaan huomioon heidän tarpeensa, ei eroa muista kuin siirtymään joutuneista köyhistä ryhmistä. 2010-2014: n kansallisessa kehityssuunnitelmassa konfliktin jälkeisissä vyöhykkeissä, kuten Länsi-Timorissa, etusija varmistui, että erityistä huomiota kiinnitettiin edelleen siellä asuville heikossa asemassa oleville ryhmille, vaikka erottamattomasti siirtymään joutuneita ja ei-siirtymään joutuneita väestöryhmiä (GoI, 2010, s. 50).

Alkuvuodesta 2014: ssä Bappenas, kansallinen kehitysjärjestelytoimisto, kävi neuvotteluja Länsi-Timorin paikallisviranomaisten ja UN-Habitatin kanssa ja sitoutui käyttämään kokemustaan ​​pitkäaikaisten siirtymään joutuneiden henkilöiden työskentelystä osana 2015-2019-kansallista keskipitkän aikavälin kehityssuunnitelmaa (RPJMN). Erityisesti Bappenas sitoutui varmistamaan, että RPJMN: n (Jakarta Post, 16 January 2014) käsittelevät haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien, mukaan lukien kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden, maa- ja asumisoikeudet. Kuitenkin, kun RPJMN julkaistiin alkuvuodesta 2015, se ei enää asettanut etusijalle konfliktin jälkeisiä alueita, mikä heijasti virallisia näkemyksiä siitä, että tarvittavista tarpeista oli puututtu. Tämä oli huolimatta YK: n talous-, sosiaali- ja kulttuuri-oikeuksien komiteasta (CESCR) Indonesian hallitukselle kesäkuussa 2014-ohjelmassa sisällyttämään RPJMN: n kohdennetut toimintalinjat IDP: ien tarpeisiin vastaamiseksi (OHCHR, 19 June 2014).

YK: n järjestöt, kuten UNHCR ja UNDP, avustivat hallitusta uudelleensijoittamispyrkimyksissään, kunnes 2005. Myöhempi kansainvälinen apu toteutettiin pääasiassa EU: n kotiseudultaan siirtymään joutuneille ihmisille (AUP) -ohjelmalle, jossa asetettiin etusijalle sekä leirien että uudelleensijoittamispaikkojen vesi ja sanitaatio, toimeentulo ja koulutus (EU, 2006, EU, 2007, UN-Habitat, lokakuu 2011, Jakarta Post , 16 toukokuu 2012). Viimeinen AUP: n rahoittama ohjelma, jota UN-Habitat on toteuttanut 2012: n ja 2013: n välillä, oli suunniteltu vaiheittaiseksi hankkeeksi, jonka tarkoituksena on rakentaa kunnallishallinnon ja valittujen virkamiesten valmiuksia avustaa pitkäaikaisia ​​siirtymään joutuneita siirtymään joutuneita henkilöitä, erityisesti naisia ​​ja lapsia. niiden kestävä integraatio Länsi-Timorissa (UN-Habitat, tammikuu 2014). 2014: n avulla, EU: n painopisteiden siirtäminen ja avun takaisinmaksaminen keskituloisille maille, kuten Indonesialle, tarkoitti, että AUP-ohjelman rahoitusta ei jatkettu (Devex, 20 tammikuu 2014, IDMC-haastattelut, toukokuu 2015).

Yhteenveto

Nyt tuki on päättynyt, ainakin 22,000-hätäsiirtolaiset ovat vaarassa unohtaa ja vajota edelleen köyhyyteen ja syrjäytymiseen. Hallituksella on useita askelia auttaakseen Länsi-Timorin asuinsijoiltaan siirtymään joutuneita henkilöitä ratkaisemaan esteitä kestäville ratkaisuille.

• Lääninhallitusten on jatkettava Kupangissa 2013: ssa suoritettua tietojenkeruuharjoitusta ja laajennettava se muille keskusyksiköille, erityisesti Belu.

• Bappenaksen olisi huolehdittava siitä, että kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden erityistarpeet heijastuvat kansallisiin ja paikallisiin kehityssuunnitelmiin.

• Avain onnistuneeseen uudelleensijoittamisekseen, joka on edelleen leireissä, on varmistaa, että alueet on rakennettu sellaisille maille, joilla asuinsijoiltaan siirtymään joutuneet henkilöt ovat turvattuja.

• On pyrittävä siihen, että kaikki sidosryhmät ja etenkin kotiseudultaan siirtymään joutuneet henkilöt sisällytetään maanhankintaprosesseihin sekä uusien koteiden suunnitteluun ja rakentamiseen, jotka mahdollistavat toimeentulon mahdollisuudet.

• Indonesian hallituksen olisi tunnustettava paikallisen yhdentymisen kestäväksi ratkaisuksi ja harkittava maakuntatyön sääntelyä neljän suurimman jäljellä olevan leirin alueella ja parantaen vesi- ja sanitaatiopalveluja. Näin Indonesian hallitukselle annetaan kotiseudultaan siirtymään joutuneille henkilöille enemmän kannustimia kotinsa parantamiseksi.

• Kansainvälisen kehitysyhteisön olisi tarjottava teknistä apua laaja-alaisempaa tiedonkeruuta varten ja varmistettava, että politiikat ja ohjelmat ovat kansainvälisten standardien mukaisia, erityisesti YK: n sisäisiä päämääriä koskevien suuntaviivojen periaatteita ja keskinäistä virastoa käsittelevän pysyvän komitean puitteita, jotka koskevat pysyvien kotouttamisratkaisujen kehittämistä.

Ei ole epäilystäkään siitä, että Indonesialla on sekä keinot että kyky puuttua Länsi-Timorin sisäisen pakkosiirtolaisten tarpeisiin. Tarvitaan nyt riittävä poliittinen tahto toteuttaa lupauksia, jotka on tehty lähes 16 vuotta sitten niille, jotka ovat päättäneet olla osa Indonesiä. Kestävien ratkaisujen saavuttamisessa keskeinen on IDP: n osallistuminen ohjelmien suunnitteluun.

[1] IDMC pitää IDPC: nä sellaisia ​​entisiä Itä-Timorin pakolaisia, jotka elävät edelleen leireissä ja uudelleensijoittamispaikoissa Länsi-Timorissa ja muualla Indonesiassa ja jotka eivät ole saavuttaneet kestäviä ratkaisuja joko paikallisella yhdentymisellä tai siirtämisellä muualla, Viraston pysyvän komitean puitteet kestävään siirtymään joutuneiden henkilöiden kotiseudultaan siirtymään joutuneille henkilöille.